Meillä tulee avomieheni kanssa ensi kuussa vuosi täyteen, viime vuosi oli suurien muutosten vuosi ja välillä pyörittelen mielessäni kuinka tähän hetkeen ollaan oikeen päädytty. Voisin sanoa, että suhteemme on ollut suurien sattumusten summa. Ylä- ja alamäkiä on mahtunut, mutta silti en vaihtaisi sekunttiakaan pois enkä varsinkaan miestäni, uskon vahvasti että hän on minulle "Se Oikea".
Syksyllä 2014 muutin ensimmäiseen omaan asuntoon, olin silloin töissä ja oikeastaan ainut mitä elämästäni silloin puuttui oli se toinen puolisko, jonka kanssa voisi jakaa ilot ja surut. Tuolloin minulla oli useampi säätö, mutta mikään heidän kanssaan ei oikeen kolahtanut - jotain puuttui. Eräänä iltana menin eräänlaiseen chattiin jossa aloin juttelemaan muutaman vuoden vanhemman miehen kanssa, meillä synkkasi heti mutta välimatkan takia päätin alusta asti olla vain kaveri eli en edes yrittäisi mitään vakavempaa. Samana iltana vaihdoimme facebookit ja muutaman kuukauden päästä siirryimme skypeen. Tässä ihmisessä oli sitä jotain, hän sai minut nauramaan ja joka kerta kun ajattelinkaan tätä kyseistä henkilöä tunsin perhosia vatsassani, olin ihastunut vaikka en sitä suostunut myöntämään. Tuolloin olin jäänyt työttömäksi ja hän taas koulussa joten pystyimme järjestämään melko paljonkin yhteistä aikaa, varsinkin monet yöt meni skypen välityksellä höpöttelyyn parhain suoritus taisi olla 8,5 tuntia joka nykypäivänä tuntuisi jo ikuisuudelta. Välimatkamme oli noin 500 kilometriä, mutta halusin silti tavata tään mukavaksi osoittuneen nuorukaisen ja sovimme, että hän tulisi luokseni muutamaksi päiväksi. Siitä se kaikki sitten oikeastaan lähti, vaikkakin tuon jälkeen pidimme 3 viikon niin sanotun tauon, koska minua ahdisti ajatus kaukosuhteesta ja sitoutumisesta.
Noiden viikkojen aikana kuitenkin tajusin, että hän oli tuonut elämääni enemmän valoa kuin kukaan muu pitkään aikaan, hän oli valmis vielä yrittämään ja niinpä annoimme tälle mahdollisuuden.
Tällä tiellä edelleen mennään, viime vuoden lokakuussa keräsin kimpsut ja kampsut ja muutin mieheni kotikaupunkiin. Nyt olemme kolmisen kuukautta asusteltu saman katon alla ja uskon vahvasti että meidän tie vielä pitkälle. Olemme puhuneet myös tulevaisuudesta, tarkoitus olisi että kumpikin opiskelisi vielä, hommaisimme jostain päin suomea ihanan omakotitalon, reissaisimme ympäri maailmaa ja saisimme kaksi ihanaa tervettä lasta ja tottakai jonakin päivänä saisin kokea päivän prinsessana ja saisin tuon ihanan miehen virallisesti omakseni. Jokainen asia kuitenkin tapahtuu hetki hetkeltä kun elämäntilanne sen sallii. Tällä hetkellä voin kuitenkin sanoa, että elän aivan ihanaa elämää ja olen erittäin onnellinen, että olen löytänyt elämääni oman aarteeni - josta en ihan helpolla ole valmis päästämään irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti